Kuka tuskailee eniten ja kenen pitäisi?

Yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja ammattiopistojen lukuvuoden alkaessa moni pyyhkii tuskan hikeä otsaltaan ennen kuin ensimmäisetkään viikot opintoja ovat takana.  

Valtion hallitus tarkastelee kassansa raskaasti miinusmerkkistä saldoa, ja leikkaa määrärahoja entisestään. Tuska rahattomuudesta on aiheellinen, mutta kenelle jakaa se niin, ettei tuska kaksinkertaistuisi vaan puolittuisi.  Päätetään jakaa ainakin yliopistoille ja ammattikorkeakouluille ja ammattiopistoille, vaikka vastoin edellistä, jaettu tuska kaksinkertaistuu, ei puolitu.

Saatuahan se on vaikka selkäänsä saisi, tuumitaan kouluissa ja jaetaan tuskaa edelleen. Lähijohtajille jää epäkiitollinen tehtävä kertoa, että nyt tuntikehystä pienennetään, opetuksen suunnitteluun ei anneta juurikaan tunteja eikä lähiopetusta anneta entiseen malliin, opettakaa vaan verkossa. Tämä ilahduttaa etenkin hoitotyön opettajia. Verikokeiden ottamisen ohjaus verkossa, se on helppo homma. Opettaja toivoo 3D -tulostuksen olevan pian totta ja sitä, että tulostimella saisi tulostaa ihmisiä. Ja kun toivoa saa, niin tulostaa voisi myös opettajia. 

Opiskelijat ovat avaintekijöitä tässä tuskailun ketjussa. Heitä vartenhan opetusta järjestetään. Tuskailevatko he? Harmittaako lisääntynyt verkko-opetus? Ehkä ei, sillä onhan tämä uusi sukupolvi tottunut työskentelemään verkossa ja olemaan netissä. Jopa niin paljon, että kun elävä opettaja on tarjolla, netissä viihdytään kaikki oppitunnit. Oletan, että lähteitä etsitään mielenkiintoisen keskustelun lisäämiseksi ja vastaväittämien esittämiseksi oppitunneilla. Mutta kyllä opiskelijat tuskailevatkin.   Jos koulu ei opeta tarvittavia taitoja niin työelämä opettaa. Ikävä kyllä, monia Siperian opein.  Seurauksena on turhautumista, itkua ja hammasten kiristystä. Opiskelu lopetetaan, kun tuntuu, etteivät taidot riitä, vaikka pitäisi.  Tuskailun kierre käännetään lopusta alkuun. Kuka tuskailee eniten ja kenen pitäisi?


02.09.2016
konet.jpg
© Copyright 2004-2020 Web-nikkarointi: Verkkoverstas